Tuli tässä mieleen, että minähän olen oikeasti todella pelokas ihminen. Ja tällä en tarkoita nyt sitä, että en uskaltaisi tehdä mitään räväyttävää ja ruumiillisesti mahdollisesti vahingollista itselleni hetken mielijohteista, vaan sitä että olen sosiaalisesti pelokas. Olen aina keksinyt tekosyitä esimerkiksi sille, että miksen puhu henkilökohtaisista asioistani, enkä tunne halua kertoa kuulumisistani oikeastaan kenellekään. Töissä olen havahtunut siihen, että olen todella hiljainen ihminen, sillä en vain uskalla tai kehtaa osallistua keskusteluihin. Olen uskotellut itselleni, että minulla ei ole mitään puhuttavaa ihmisten kanssa tai että en tohdi valittaa. Toisin sanoen vähättelen itseäni aivan liikaa.
Tämän blogin tarkoituksena oli alunperin, että voisin vuodattaa oman elämäni tapahtumia kirjoittamisen muodossa, sillä olen aina, tai ainakin jo pitkään tiennyt, etten sitä kuitenkaan naamatusten tahtoisi tehdä. Mutta sen sijaan olen yrittänyt tehdä kirjoituksistani positiivisempia kuin mitä itse todellisessa elämässä olen.
Lapsuudestani asti olen kärsinyt erittäin huonosta itsetunnosta ja alemmuudentunteesta. Nämä tunteet rupesivat purkautumaan yläasteen aikana, jolloin kuvioihin astui myös kuningas alkoholi. Kännipäissäni sitten päädyin itkeskelemään loppuillasta. Seuraavana päivänä päädyin vähättelyyn ja uskottelin itselleni ja muille, että se johtuu vain teini-iän tunteiden myllerryksistä.
Näin se ei kuitenkaan ollut. Ammattikoulun ensimmäisellä luokalla aloin käymään nuorisopsykiatrilla, joka totesi minun kärsivän masennuksesta ja määräsi siihen lääkkeet. Silloin ajattelin, etten tahtoisi piristystä keinotekoisin asioin, vaan päätin alkaa nauttimaan elämästä ilman pillereitä. Näin tein, ja asiaa auttoi myös uusi alku uudessa koulussa, uusien ihmisten keskellä, kuten myös seurustelu silloisen poikaystäväni kanssa.
Kaikki meni jokusen vuoden hyvin, muutin pois kotoa, keskityin koulunkäyntiin ja uusiin ystävyyssuhteisiin. Parisuhde kuivui kasaan, mutta sittemmin löysin Jukan, jonka kanssa muutimme aika pian yhteiseen asuntoon.
Aloin saamaan paniikkikohtauksia ammattikoulun kolmannella luokalla. Eräänä aamuna minulla meni hermot totaalisesti ja satutin sormeni oven väliin. Näyttäessäni peukaloani koulun terveydenhoitajalleni, tulin maininneeksi myös kohtauksistani. Kerroin, että niiden aikana tuntui, kuinka seinät kaatuisivat päälle, itketti ja happi ei kulkenut. Yleensä ne alkoivat pienistä asioista, jotka kävivät raivostuttamaan suhteettoman paljon. Minut ohjattiin jälleen pipotohtorille.
Juttelu alkoi auttaman jälleen ja sain asioita pääni sisällä taas järjestykseen. Löysin työpaikan ja rahatilannekin helpotti. Ahdistuskohtaukset vähenivät hetkitellen, kunnes ne loppuivat kokonaan. Lopulta psykiatriakaan ei enää tarvittu ja aloin taas jatkamaan omaa elämääni.
Nyt minulla menee paremmin kuin koskaan. Jukan kanssa tahdon olla loppuelämäni, rahatilanne on sellainen, että pärjää ja olen muutenkin ryhdistäytynyt aika tavalla. Keväällä haen taas uuteen kouluun sisareni kanssa, ja odotan sitä innolla.
Silti, kuten alussa jo mainitsinkin, olen sosiaalisesti pelokas. Tai siis, silloin kun olen selvin päin. Maistissa tykkään jutella ihmisten kanssa niitä näitä, mutta muuten tahdon mieluummin olla kuuntelijan roolissa. Toki poikkeuksiakin on. Elämässäni on neljä ihmistä, joille pystyn puhumaan henkilökohtaisiakin asioitani, mutta silti jostain syystä pelkään puhua ääneen.
Tiedän, että olen ainoa ihminen, joka pystyy asialle jotakin tekemään ja aionkin nyt tämän myötä yrittää oppia arvostamaan itseäni. Se ei tapahdu yhdessä yössä, mutta ajan kanssa uskon, että helpottaa. Ja nytkin kirjoitin tämän tekstin! Hyvä minä! :)
Tämän myötä aion asettaa itselleni tavoitteita, joista ensimmäisenä aion käydä meikittä kaupassa ja kulkea pää pystyssä (kyllä, tämä on minulle iso asia, nykyinen itsetuntoni perustuu suurilta osin ulkonäkööni).
Wish me luck!
